NÄIN OLEN HUUMAUSAINEET ITSE KOKENUT



1.3.2017 

Pohjakosketuksen täytyy olla kipeä ja sattua kuin jokaisessa luussa. Sellaisesta tilanteesta voi parhaiten viisastua ja päätöksetkin parantua kuten Perankin kertomuksesta voi huomata ... 

TULIN JÄRKIINI!

Tiina Ellilä

Aamulehti
Pera Laukkasen murrosikä kesti 38-vuotiaaksi asti. Kun Laukkanen makasi sairaalassa 4,5 kuukautta, hän huomasi olevansa mies, jolla ei ole ainuttakaan omaa mielipidettä.
Nyt Pera kertoo meille tarinansa avoimesti.
”Jo nuorena olin tosi huonoissa väleissä vanhempieni kanssa. Olin huutaja ja meuhkaaja, oireilin paljon. Ensimmäisen kerran lähdin hatkaan himasta kolmevuotiaana kahden romanitytön matkaan.
Synnyin Helsingin Kalliossa osoitteeseen Toinen linja 10.
Kotioloissani ei ollut mitään vikaa. Isä oli Nokian kaapelitehtaalla suunnittelija, äiti oli ensin kotona ja meni sitten vanhainkotiin hoitoapulaiseksi.
Vanhempani eivät dokanneet lainkaan.
Kolme siskoani ovat ihan tavallisia ihmisiä. Minä en sopinut tyttömuottiin. Aloitin omenaviinillä päälle kymmenvuotiaana. Joku hakumies löytyi aina viinakaupan edestä.
Mummolassa Lahden Miekkiön kylässä kaikki meni hyvin: siellä sain tehdä kaikkea. Kun tulin Helsinkiin, oireilu alkoi taas.
Olen ollut koko ikäni ujo ja arka. Minulla oli isot etuhampaat ja rako etuhampaiden välissä. Olin koulukiusattu. Selvisin monesta tilanteesta pelleilemällä.
Sekoilu oli keino saada hyväksyntää. Tarvitsin aina teoilleni katalyytin eli huumeita tai alkoholia. Yritin elää elämää valheen kautta. Yritin olla jotakin muuta kuin mitä oikeasti olin.

Opiskelin hetken aikaa autonasentajalinjalla. Lintsasin mahdollisimman paljon ja kävin koulussa vain syömässä. Olin ryssinyt asiani jo niin, etten saanut edes valtion takaamaa opintolainaa.
En ole halunnut narkkariksi, mä ajauduin. Kukaan ei halua pilata elämäänsä ehdoin tahdoin, vaikka se siltä saattaa näyttääkin. Moni käyttää päihteitä lääkkeenä itsetunto-ongelmiin. Minullakin on ollut huono itsetunto.
Tunnen paljon ihmisiä, joille koko elämä on ollut esittämistä. Syynä on ehkä ollut hyväksytyksi tulemisen tarve.
Olin ensimmäisen kerran katkaisuhoidossa jo 19-vuotiaana. Myllyhoidossa olin 22-vuotiaana, ja samana vuonna menin muistaakseni naimisiin. Olin silloin todella huurteessa.
Äänestämässä olen käynyt aina. Parhaissa vaaleissa jopa kahdesti, koska en muistanut jo käyneeni. Pääsin poliisikuulusteluun ja sain sakot tästä 1980-luvun alussa.
Olen kerennyt kaksi kertaa naimisiin, mutten ole eronnut kertaakaan. Eka vaimo kuoli päihteisiin, kun emme olleet enää yhdessä. Toinen vaimo oli sen verran fiksu, että sanoi, että lähde Pera meneen. Se ei ollut eroamista, vaan erotetuksi tulemista. Tunsin tulleeni hylätyksi.
En edes muista, minkä näköinen mun toinen vaimo oli. Olin niin sekaisin.
Edelleenkin minun on vaikea päästää ketään lähelleni, koska minulla on niin paljon hylätyksi tulemisen kokemuksia. Jos joku on pääsemässä lähelleni, työnnän hänet kauemmaksi. Koska en halua joka kerta taistella parisuhteissa itseni kanssa tästä asiasta, olen mieluummin yksin.
Nyt, kun minulla on mielipiteitä, niitä on vaikea sovittaa muiden mielipiteisiin. Olen lopulta aika haastava ihminen.
Monet päihdeongelmaiset ovat kuin murrosikäisiä. Se on tosi ärsyttävää. Olen joutunut työssäni pitämään asiakkaille paljon yhteiskuntaopin tunteja, ja nuorille olen vetänyt paljon elämänhallinnan koulutusta: Yhteiskunta ei ole ne 200 ihmistä Arkadianmäellä, vaan yhteiskunta on me!
Mehän äänestämme ne sinne.
Välillä näkee kuusikymppisiäkin murrosikäisiä, jotka menevät tuolla, että ”mä olen kova jätkä ja mä vastustan kaikkea”.
Mun murrosikäni kesti 38-vuotiaaksi asti. Vedin pirii, polakkaa ja kaikkee, mitä silloin sai. Vain disperiini jäi väliin. Asuin kuuden muun aineidenkäyttäjän kanssa asunnossani Maunulassa, joka oli päihteidenkäyttäjän paratiisi: kun astui ulos talosta, kamaa sai.
Välillä piikitin pelkkää vettäkin ihan piikittämisen himosta, vaikkei siitä mitään seurannut.
Kaikki ihmettelevät sitä maailmaa, mutta samalla tavalla narkkareilla oli ystäviä kuin muillakin, puhuttiin elämän ongelmista ja ja oltiin huolissaan huostaanotetuista lapsista.
Elämäni oli ihan hirveää. Syömistä en ajatellut – se oli välttämätön paha. Pyörin asemalla, mutsilla, faijalla tai kavereilla. Nukuin teltassa, rapuissa, joihin pääsi pyöränpinnoista tehdyllä koukulla, puuhökkeleissä, koijassa sekä kavereitten sohvanmutkassa, jos joku sai asunnon.
Vuonna 1998 painoin 47 kiloa eli puolet nykyisestä. Kun vedin heroiinia ja amfetamiinia suoneen, en voinut tietää, kuolenko. Ei siinä ollut mitään tuoteselostetta.
Samana vuonna marraskuun toisena päivänä tuskani oli niin kova, että mä olin päättänyt hypätä neljännen kerroksen tuuletusikkunasta, vaikka kundit repivät mut jo kerran sieltä sisään. En ollut edes kovin päihteissä.
Tulin maahan kyljittäin alas kuin ruoska.
Kun makasin sairaalassa, huomasin olevani mies, jolla ei ole yhtään omaa mielipidettä. Se oli hirveää. Monet ihmiset ovat omaksuneet mielipiteensä muilta tai lehdistä ja toistelevat sitten esimerkiksi maahanmuuttajaväitteitä tuntematta yhtään maahanmuuttajaa.
Olin Auroran sairaalassa 4,5 kuukautta, joista selälläni 3 kuukautta. Olisin lähtenyt sieltä, mutten pystynyt. Elämä pysäytti minut. Molemmat jalat olivat poikki monesta kohtaa, vasen käsivarsi oli lentokonekipsissä ja olin lyönyt pääni.
Tajusin, että apuakin on saatavissa, jos otan sitä vastaan. Vain avuton voi saada apua. Omavoimainen on avun tavoittamattomissa.
Sairaala oli mun henkinen kohtu. Vierelläni oli aina joku. Rakastuin vuorotellen jokaiseen sairaanhoitajaan ja kutsuin heitä öisin luokseni keskustelemaan. Olin niin laitostunut, etten olisi halunnut lähteä.
Isännöitsijä ja talonmies toivat häätöpaperin sairaalaan. Kämppäni tyhjennettiin kaatopaikalle. Siksi mulla on vanhoja valokuvia tosi vähän. Aikuistuin. Löysin vertaistukiryhmät. Sen jälkeen elämäni on mennyt tosi hyvin.
Minut sai raitistumaan se pohdinta, että elämässä on pakko olla muutakin kun tällaista kärsimystä. Minut vietiin sairaalasta päihdehoitoon Ridasjärven päihdehoitokeskukseen. Olin siellä vuoden ja kaksi kuukautta. Sinä aikana kävin Myllyhoidon kolmannen kerran.
Tutustuin Nimettömien Narkomaanien NA-ryhmiin ja sain uusia ystäviä. Parvessa on helpompi lentää.
Muutokseen voi olla valmis vasta, kun tulee lopullinen kyllästyminen omaan tilanteeseen.
Hoitajat Virpi ja Marjo tilasivat pitsaa ja parturit leikkasivat mun tukan. Ne olivat mun läksiäiset sairaalasta.
Maksoin viisi vuotta pois rikoskorvauksia, kunnes maksutiedot tulivat kondikseen. Yhtenä uutenavuotena hain ihan piruuttani Mastercardia – ja sain.
Päihdeongelmaisten läheisille sanoisin, että lopettakaa se mahdollistaminen. Se on aika julmaa, mutta: älä loputtomiin auta päihdeongelmaista selviytymään. Kun lopetat paapomisen, ihminen alkaa kaivata apua. Vain avutonta voi auttaa.
Mitä nopeammin pohja tulee vastaan, sitä nopeammin ihminen voi herätä tilanteeseensa ja hakeutua hoitoon. Ei sinua saa kohdella kaltoin. Ei sinun tarvi sietää sitä, että sulle valehdellaan, vaikka valehtelija olisi puolisosi tai lapsesi. Rakkaus ei välttämättä lopu eroon. Yhteen voi palata, jos toinen muuttuu.
Jos mulla olisi päihdeongelmainen puoliso, auttaisin varmaan aikani, mutta jos hän ei muuttuisi, hakeutuisin siitä eroon. Se on loppumaton suo.
Tämä on ollut mielenkiintoinen elämä! Olen tehnyt kaiken oikein. Elämä ei ole aina tuntunut kivalta, mutta ymmärrän laulua Päivääkään en vaihtaisi pois. Ehkä joitakin kohokohtia olisin vaihtanut, mutta tarvitsin kaikki nekin asiat, jotta olisin onnellinen nyt.
Terapiat ovat sitä varten, että hyväksyisimme elämämme. Mennyttähän ei voi muuttaa. Mä olen just sellainen kalasoppa kuin sinne on laitettu ainekset.
Mielestäni en ole ikinä ollut huono ihminen. Ei kukaan ole syntyjään pahantahtoinen, ja kaikki asiat johtuvat jostakin. Jos joku jakaa huumelappuja koulun kulmalla, tekoa ei pidä hyväksyä, mutta se ihminen on sairas ja sitä pitää hoitaa. Sekin on jonkun lapsi.
Omaksi itsekseen kasvaminen tarkoittaa sitä, että hyväksyy sen, että tekee virheitä, muttei syytä niistä muita.
Mulla meni päihteiden kanssa liki 30 vuotta elämästä. Nyt olen ollut raittiina liki 16 vuotta. Tunnen satoja samanlaisia ihmisiä; en mä mikään sankari ole. Mutta raitistuneet eivät välttämättä asiasta puhu, sillä harva haluaa mainostaa, että on ollut narkkari.
Olen matkustellut ympäri ämpäri ja muodostanut mielipiteitä. Olen tajunnut, että olen tsägällä syntynyt Suomeen enkä Sudaniin lehmänpaskamökkiin. En voi tuomita niitä nuoria miehiä, jotka haaveilevat muissa maissa paremmasta elämästä.
Suomessa on pääsääntöisesti oman onnensa seppä. Täällä saa aika pitkälle päättää, millainen ihminen on ja mitä tekee. Ja yhteiskunta on tukiverkko.
Vasta nyt, kun olen kohta 56-vuotias, alan olla sellainen kuin oikeasti olen. Elämässäni ei ole kauheasti salaisuuksia. Mitä vähemmän salaisuuksia, sitä helpompi on elää.
Mutta en mä jokaiselle bussikuskille elämästäni kerro.
Faijani ja äitini ovat yli 80-vuotiaita. Olen siis pitkäikäistä sukua, vaikka olenkin yrittänyt sabotoida sitä yrittämällä tappaa itseni monin eri tavoin. Vanhempani ovat kauhean tyytyväisiä nyt. Kyllä ne kannustavat. Äidin kanssa soittelen paljon. Isän kanssa ollaan tekemisissä silloin tällöin.
Päihteiden käyttäjälle sanoisin, että jos elämässäsi kaadut, älä jää röhnöttämään pubiin pannumyssy päässä. Kun niiltä tyypeiltä kysyy, miks istut täällä, vastaus on:
– No, kun mää oon eronnu.
Milloin?
– Kymmenen vuotta sitten.
Sanoisin, että muuta, mitä pystyt. Onko tavoitteesi palata kohtuukäyttöön vai lopettaa kokonaan? Jokainen tavoite on yhtä arvokas. Muutoshalun pitää lähteä ihmisestä itsestään, ei muista.
Ei ole elämää eilen tai huomenna. On vain nyt, ja ratkaisut tehdään nyt. Ei kannata ajatella, että ”sitku oon eläkkeellä”. Ei tiedä, näkeekö sitä aikaa.
Mutta en mä voi sanoa, miten muiden pitäisi elää. Sittenhän mä olisin se, mitä mä inhoon, sormi pystyssä osoittelija.
Opiskelen lähihoitajaksi oppisopimuksella. Olen ollut päihdetyöntekijänä eri päihdehuoltopaikoissa liki 15 vuotta, mutta olen koko ajan tullut epäpätevämmäksi, kun tutkintoni ovat vanhentuneet.
Nyt pitää vain opiskella, jotta minulla säilyy pätevyys jatkaa työssäni.
Olen vetänyt 2,5 vuoden tutkinnon läpi vuodessa, ja siksi olenkin puhki. Rankkaahan se on, kun on päivät töissä ja illat opiskelee. Onneksi sain hyväksiluettua aiempia päihdetyön ammattiopintoja ja pitkän työkokemuksen. Kahdeksan vuoden päästä jään eläkkeelle.
Nyt olen töissä Neppersin tukiasunnoilla Espoossa. Täällä tarjotaan päihteetöntä tuettua asumista päihde- ja mielenterveysongelmaisille.
Asukkaat ovat pitkän linjan kulkijoita. Työni on ihmisten kanssa olemista, juttelua. Olen mukanakulkija. Autan asioitten hoitamisessa, kuten hakemaan kunnalta tai yksityiseltä sektorilta asuntoa täältä lähdön jälkeen.
Asukkaat ovat ensin ihmisiä ujouksineen ja murheineen, sitten vasta ongelmaisia. Työni raskain osa on ihmisten ongelmien kanssa tekemisissä oleminen.
Aika harva haluaa tässä iässä lähihoitajaksi. Mulla ei ole messiaanista suunnitelmaa, vaan auttamisen halu on ajanut mut tähän. En toteuta omia unelmiani, vaan asiakkaiden. Jos yksikin selviää, mun palkkani on jo tienattu.
Palkan takia tätä työtä ei kannata tehdä. Palkkani on parisen tonnia, ja mulla on jo kaikki ikälisät. Mutta sillä pärjää, kun en vedä röökii enkä käy pubissa eikä mulla ole huollettavia ja vuokra on halpa.
Nykyään yritetään saada ihmiset nopeasti takaisin työkuntoisiksi. Se on huono. Jos on sekoittanut elämäänsä kymmenen vuotta, yksi kuukausi ei riitä sen selvittämiseen.
Mielenterveysongelmaiset lääkitsevät itseään nykyään paljon päihteillä, koska avohoito on lisääntynyt.
Asiakkaisiini auttaa parhaiten suorapuheisuus, sillä päihdeongelma ei tarkoita, että ihmisellä olisi järjessä vikaa. Sanon, että lopeta toi samperin mököttäminen ja ala tehdä jotakin muuta. En paijaa, sillä sitä ihminen haluaa aina vain lisää.
Toki myös autan ja kannustan, kun tarvitaan.
Kysyn, mitä sä meinaat tehdä tälle ongelmalle. Ja että jos sä odotat mun tekevän jotain, se ei auta, sillä mä en pysty tekemään mitään asialle, jonka vain sinä pystyt tekemään.
En toteuta omia unelmiani, vaan asiakkaiden. Jos yksikin selviää, mun palkkani on jo tienattu.
Voin itse tässä hetkessä päättää, miten mä suhtaudun tähän elämään. Kun mulla menee kahvinporoja lattialle, en ala enää meuhkata, vaan alan hymyillä.
Jotkut kantavat pahaa mieltä mukanaan koko päivän. Jos vaikka joku on sanonut aamulla haista vittu, niin kuulija jakaa pahaa mieltään eteenpäin perheelleen, työkavereilleen ja asiakkailleen. Voisi ajatella, että se meni jo.
Olin sysimynkkä -ihminen, joka näki vain rajoitteita. Sairaalassa käännyin 180 astetta, ja aloin nähdä mahdollisuuksia. Se johtuu kuolemisen kokemuksesta, siitä, että vanha Pera on kuollut. Vanhan pitää antaa kuolla rauhassa, jotta pystyy syntymään uutta.
Nykyään olen tavallinen ihminen, asun Helsingin Kontulassa 30 neliön yksiössä ja elän aika yksinkertaista elämää.
Käyn töissä, olen kotona, lenkkeilen ja syön ulkona. Jonkun mielestä se voi olla tyhmää ja kuivaa, mut mulle just sopivaa. Välillä joogaan ja meditoin ihan itsekseni, omaksi ilokseni.
En pelkää kuolemaa. Olen kokenut niin paljon elämää. Tietty olisin kaihoisa, jos elämä loppuisi tähän. Tästä saattaa alkaa vaikka elämäni suurin trippi.”

Katso kuvat ja lue koko juttu: Aamulehti 

(Kursivointi ym. Käpäläkumpu)




1.3.2017

NORMAALIOLOSUHTEISTA "PERHEHELVETTIIN"


Jaana Hyyryläinen
"Se alkoi seitsemännen ja kahdeksannen luokan välisenä kesänä kannabiksen polttelulla. Silloin kaikki oli vielä viatonta, ja kai hauskaakin. Muutama siitä sitten innostui. Loput vanhat kaverit putosivat pian porukasta. Tilalle tuli vanhempia nuoria, joiden kanssa pääsi kokeilemaan myös muita aineita.
– Lapseni käytös muuttui aivan täysin. Epäilykset heräsivät, mutta kotoa tai lapsen tavaroista ei koskaan löytynyt mitään, nuoren äiti kertoo.
– Eihän kukaan päätä, että nyt musta tulee narkkari.
Lapsen vuorokausirytmi meni sekaisin, koulusta oltiin enemmän poissa kuin paikalla. Keskusteluja käytiin sekä koululla että kotona, mutta äiti koki, että tilannetta ei vielä otettu tarpeeksi vakavasti. Eihän lapsella ei ollut ongelmaa, ainakaan omasta mielestään.
– Ongelmahan oli minulla ja kaikilla muilla. Oli uskomaton määrä valheita ja käsittämättömiä keinoja selvitä seuloista puhtain paperein.

Ongelmat alkoivat

Kotoa alkoi hävitä rahaa ja tavaraa, jonka voisi muuttaa rahaksi. Lapsen tavaroista alkoi löytyä lääkepakkauksia, nyrkkirautoja ja pamppuja.
15-vuotiaana lapsi viimein tunnusti sekä myyvänsä että käyttävänsä aineita.
– Tavaroiden penkominen tuntuu lapsen loukkaamiselta, mutta on pakko tehdä. Hän sanoi minulle myöhemmin alkaneensa lääkitä unettomuuttaan. Ja sitten aina piti lääkitä jotain.
Peruskoulu kääntyi viimeiseen kevääseen. Lapsi otettiin kuukaudeksi lastenkotiin, jotta koulu saataisiin jotenkuten loppuun. Mentiin yksi askel eteenpäin, ja toisesta kuukaudesta sovittiin. Päätös kuitenkin kumottiin.
– Tärkeintä olisi ollut, että lapsi olisi päässyt irti niistä ympyröistä, mutta aika ei riittänyt.
Nuorille päihteiden sekakäyttäjille ei ole Nokialla varsinaisesti paikkaa, johon kävellä saamaan apua. Tukea on tarjolla, mutta lopulta kaikki on kiinni siitä, haluaako nuori itse sitoutua ”katkaisuun”.
– Jos kriteerit täyttyvät, voidaan tehdä enintään 30 päivää kestävä kiireellinen sijoitus. Päätöstä voidaan jatkaa toiset 30 päivää, mikäli se jatkuu huostaanottovalmisteluna. Tampereen seudulla ei ole varsinaisia alaikäisten katkaisuhoitopaikkoja, vaan tarvittaessa nuoret sijoitetaan lastensuojelulaitokseen. Lisäksi kunnalla on jälkihuoltovelvollisuus 21 ikävuoteen asti, mutta lastensuojelulla ei enää tässä vaiheessa ole mahdollisuutta tahdonvastaisiin toimenpiteisiin, toteaa sosiaalityön johtaja Erja Kovalainen.

Joskus vieraalle on helpompi puhua

Lapsi palasi kotiin. Kaikki teräaseet oli piilotettava, lompakot lukittiin yöksi autoon ja autonavaimet laitettiin tyynyn alle. Yritettiin hyvällä ja pahalla. Opiskelut alkoivat, mutta pian lapsi erotettiin koulusta.
– Häpeä, viha ja syyllisyys olivat niin vahvoja, etten voinut puhua asiasta ystävilleni. Perhehelvettiämme hallitsivat pelko ja epävarmuus.
Kyseinen äiti sai apua perhekeskuksesta, vertaistukiryhmistä ja pariterapiasta. Nyt nuori on jo täysi-ikäinen, muuttanut pois kotoa ja rauhoittunut vähän. Narkkarin kämppä ja narkkarin olemus, välillä häivähdys omasta lapsesta. Sellaiseksi äiti tilannetta kuvailee.
– Se on kuin musta aukko, joka imee kaiken valon ja energian. Mutta terapia auttoi pääsemään syyllisyydestä. Pitää puhua, vaikka se tuntuu häpeälliseltä ja surulliselta ... "

Lue koko juttu Aamulehti


"Ex-vanki Jari Sulkunen menneisyydestään: ”Tiesin kuolevani, jos jatkan sitä elämää”


Jari Sulkunen päätti silloin lopettaa päivänsä lopullisesti.
Kovien huumeiden, kuten amfetamiinin ja heroiinin, käyttö oli saanut Sulkusen näkemään ja kuulemaan harhoja. Yhtenä päivänä ääni oli käskenyt Sulkusen hyppäämään Kuokkalan sillalta alas jäiseen järveen Jyväskylässä. Sulkunen hyppäsi, mutta selvisi hengissä.
Hän oli tuolloin noin 30-vuotias. Sulkunen miettii nyt, 47-vuotiaana, noita päiviä epäuskoisena.
– Nykyään mietin, että kuka se hullu on ollut, joka on itseään ehdoin tahdoin satuttanut noin paljon. Tämä mieli, joka nyt ajattelee, ei ole enää siinä vihassa kiinni.
– Minulla oli kuolema niin lähellä. Tiesin, että kuolen, jos jatkan sitä elämää. Pahimpina aikoina painoin 44 kiloa.
Sulkunen kertoo kasvaneensa väärille urille jo varhain. Hänen lapsuudenkotinsa oli rikkinäinen: isällä ja äidillä oli alkoholiongelma. Lopulta oma isä lähti Ruotsiin.
– Enemmän oli niitä humalaisen päiviä lapsella kestettävänä. Aika turvaton lapsuus oli. Hain turvaa kavereiden ja mummon luota, Sulkunen kertoo.
Jo 12-vuotiaana hän ajautuikin reilusti itseään vanhempaan seuraan ja alkoi polttaa hasista.
– 12-vuotiaan pitäisi olla leikkimässä eikä käyttämässä huumeita. Epänormaalista tuli minulle normaalia. Kun on 12-vuotiaana alkanut käyttää aineita, niin normaali kehitys on varmasti katkennut jollain tavalla henkisellä puolella, Sulkunen kertoo.

”Haluan nyt auttaa muita ihmisiä”

Sulkunen käytti myöhemmin runsaasti alkoholia ja teki pikkurikoksia. 20-vuotiaana tilanne paheni entisestään, kun kovat huumeet tulivat kuvioon mukaan.
Sulkunen teki välillä reissuhommia peltiseppänä, mutta rikollinen elämä ajoi kuitenkin vuosiksi vankilakierteeseen ja lopulta vankimielisairaalaan.

Sulkunen kertoo saaneensa uskonnollisen herätyksen vankimielisairaalassa. Nykyään hän on vahvasti uskossa ja tekee työtä hankeohjaajana Vapaakirkon alaisessa ViaDia -yhdistyksessä (...)"

Lue Sulkusen tarina kokonaisuudessaan: AL 31.7.2016



Janne luuli jo kuolevansa mutta perhe auttoi irti vuosien huume- ja rikoskierteestä


"Jannen tarinan aloitus on varsin klassinen: hän ajautui vääriin porukoihin väärän ikäisenä.
- Aloimme käydä kavereiden kanssa baareissa kun täytin 18. Sitä kautta päädyin myös polttamaan pilveä ensimmäisen kerran.
Pikkuhiljaa polttelu muuttui viikoittaiseksi, lopulta päivittäiseksi. Sen jälkeen vuorossa oli ekstaasi.
- Siitä alkoi vuoden tai kahden aika, joka on minulle hämärän peitossa. Homma lähti käsistä. Tuli poltettua pilveä ja vedettyä lääkkeitä. Käytin myös amfetamiinia ja LSD:tä, oikeastaan ihan kaikkea, mitä Suomessa voi, paitsi kokaiinia. En myöskään piikittänyt.
Huumeiden käyttö ei ollut ilmaista, joten rahaa oli taiottava jostain.
- Varastimme kolmen porukalla pyöriä, mopoja ja kuparia. Teimme myös asuntomurron. Kerran jäimme rysän päältä kiinni ja päädyimme poliisilaitokselle. Siellä sitten jäätiin kiinni kaikesta muustakin. Syytteitä meille kertyi yli 70.
Janne sanoo ajatelleensa tuolloin ensimmäistä kertaa, että elämällään voisi ehkä tehdä muutakin.
- Se ei kuitenkaan loppunut siihen. Meidät tuomittiin vain ehdolliseen vankeuteen ja huumeiden käyttö jatkui säännöllisen epäsäännöllisenä.
Tuohon aikaan vähän yli parikymppinen Janne liikkui paljon pääkaupunkiseudulla.
- Kerran kun menin käymään isän luona Järvenpäässä, hän huomasi, että kaikki ei ollut ok. Isä kysyi suoraan päihteiden käytöstä, mutta en uskaltanut kertoa koko totuutta. Sanoin, että jotain on tullut joskus kokeiltua.
Janne hakeutui kuitenkin lääkäriin vainoharhaisuuden ja ahdistuksen takia.

- Sain bentsoja unettomuuteen ja niillähän se sitten lähti ihan lapasesta. Jäin koukkuun totaalisesti ... "

Lue Jannen tarina kokonaisuudessaan:


Kaksi entistä narkomaania kertoo tarinansa:

 Rikos-TV





TERON HUUMEKOKEMUS



Tero, 41: Huumekokeilu johti pelkotiloihin

"Suurin virheeni oli huumeiden kokeilu. Olin nuori ja naiivi, enkä edes tiennyt, mitä ainetta ringissä kiersi.

En edelleenkään tiedä, mitä tuo aine oli, mutta se aiheutti minulle hirveät pelkotilat pitkäksi aikaa. Vuorokausirytmi heitti volttia, enkä pystynyt nukkumaan öitäni kunnolla. Minulla on vieläkin traumat aineen jälkivaikutuksista.

En suosittele huumekokeiluja kenellekään. Koskaan ei voi tietää, mitä ainesosia missäkin on mukana, ja kuinka aine vaikuttaa juuri sinuun. Nuorena kun on ilman aineitakin herkkä olento. Aineilla leikkiminen voi tuhota loppuelämän.

Yksi kokeilukerta riitti minulle: olen ollut siitä lähtien superraitis."

IL Sunnuntai 12.7.2015 klo 21.00




ANI LAITISEN KERTOMUS


Oheinen Teemu Kakon  toimittama aineisto on  lainaus Ylen sivulta. Se julkaistaan tässä lyhentämättömänä ja muuttamattomana. 









Kotimaa  | 

"Ensin minä käytin huumeita, mutta lopuksi huumeet käyttivät minua"



"Ani Laitinen aloitti huumeidenkäyttönsä alakoulussa. Ilman korvaushoitoa hän olisi joko vankilassa tai kuollut. Laitinen kertoi oman tarinansa huumeidenkäyttäjänä tänään Ylen aamu-tv:ssä.







Video: Ani Laitinen.





12:52

Ani Laitinen aamu-tv:ssä. Video: Yle




Ani Laitisen lääkäri oli kirjoittanut monta lähetettä korvaushoitoon. Laitinen kieltäytyi kaikista, koska hoidossa olleet näyttivät hänen mielestään niin kovan koulun käyneiltä, ettei hän olisi uskonut selviävänsä siinä porukassa.
– Lopulta jouduin toteamaan, että hoitoon oli päästävä. Ilman korvaushoitoa olisin varmasti vankilassa, ellen jopa kuollut, Laitinen kertoi tänään Ylen aamu-tv:n haastattelussa.
Laitisen elämässä tapahtui käännekohta, kun hänet potkittiin pois kuntouttavasta hoidosta. Hän joutui ylläpitohoitoon, jossa hän oli itse vastuussa paranemisestaan. Laitinen koki asennemuutoksen ja alkoi vähitellen pienentämään huumeannostaan.
Metadonihoitonsa Laitinen päätti tämän vuoden alussa. Metadonia käytetään lääkkeenä huumeriippuvuudesta vierottumiseen.

Käyttö alkoi harmittomana pössyttelynä

Laitinen aloitti huumeidenkäyttönsä alakoulussa kannabiksella. Käyttö alkoi tyttöporukalla harmittomana pössyttelynä, mutta siitä tuli nopeasti viikoittaista. Yläkoulussa Laitinen käytti amfetamiinia, jotta jaksoi opiskella.
Laitinen on käyttänyt myös heroiinia ja keskushermostoa lamauttavia opioideja.
– Ensin minä käytin huumeita, mutta lopuksi huumeet käyttivät minua, Laitinen sanoi.
Tänä päivänä huumeidenkäyttäjän arki on Laitisen mukaan pitkälti lääkkeiden käyttöä. Myös erilaiset muuntohuumeet ovat vieneet monen nuoren hengen nopeasti. Vuonna 2007 Laitinen oli hautaamassa seitsemää ystäväänsä, jotka olivat kuolleet yliannostukseen.

Pitkäaikaishoitoon vaikea päästä

Huumausaineista johtuvien kuolemien määrä on kasvanut tasaisesti. Sosiaali- ja terveysministeriön neuvottelevan virkamiehen Elina Kotovirran mukaan yksi syy kasvuun on sekakäyttö, jossa alkoholi on usein mukana.
Ani Laitisen tarinan tavoin jokaisen huumeidenkäyttäjän tarina on Kotovirran mukaan henkilökohtainen. Käyttö aloitetaan usein nuorena, ja se liittyy yleensä hauskanpitoon.






Huumausaineista johtuvat kuolemat 2000-2013.
Kuva: Yle Uutisgrafiikka
Hallitusohjelmassa ei sanota mitään huumepolitiikasta. Kotovirta kertoo, että on kuitenkin positiivista, että Suomessa on alettu viime aikoina keskustelemaan enemmän huumeista.
Huono taloustilanne on vaikuttanut hoitomahdollisuuksiin. Ani Laitinen mainitsee, että esimerkiksi hänen katkaisuhoitopaikkansa on lopetettu. Pitkäaikaiseen hoitoon on jatkuvasti vaikeampaa päästä.
Tällä hetkellä Laitisen tilanne on hyvä. Hän aloittaa toivottavasti elokuussa työt Helsingin Diakonissalaitoksella vertaistukihenkilönä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.