keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

PITÄÄ SATTUA ETTÄ VOI PARANTUA




Kun luin Pera Laukkasen tarinan ja "huumenuoren äidin painajaisen" (molemmat luettavissa Käpäläkummussakin), pohdin  pohjakosketuksen ja asioista ns. oikeilla nimillä puhumisen tärkeyttä. Miksi joku päihdeongelmainen lopettaa tuhoisan elämäntyylinsä mutta toinen ei? Tällä jälkimmäisellä kaverilla voi olla kaikki vielä aika hyvin, löytyy esim. tukiverkkoa ja työtäkin ehkä, ja löytyy ainakin satunnaista  halua päästä päihteistä eroon - mutta hänen elämänsä vain ei ota ns. onnistuakseen. Sitten käy taas niin, että joku aivan "toivoton tapaus"  löytää kuin ihmeen ansiosta elämän uudelleen.

Ainoa asia, jonka olen vuosien varrella oppinut, on pohjakosketuksen tärkeys. Elämän suuntaa ei muuteta helposti, jos miestä tai naista jo ohjaavat viina, pillerit tai huumeet. Tämä koskee tietysti muitakin riippuvuuksia. 

Vakavan ja rampauttavan riippuvaisuuden kehä on urautunut syvälle ihmisen tajunnallisuuteen. Kaipuun, tyydytyksen ja uuden kaipuun kehää ei murreta, ellei elämä tavalla tai toisella ensin  itse murru. 

Laukkanen löysi itsensä oikeastaan vasta sairaalassa ja löydöt jatkuivat myöhemmin päihdehoitolaitoksessa. 

Moni muukin on  raitistunut vasta sairaalan kautta - mutta eivät kaikki. Niitäkin on joiden päihde- ja huumeriippuvuus jatkuu viimeiseen "korahdukseen" asti. Ehkä he eivät ole juuttuneet tarpeeksi nopeasti tarpeeksi syvälle elämän pohjamutiin vaan jäävät kuin kellumaan jonkin suojan varaan, ja kärsivää ihmispoloa herättelevät iskut ja kolhut vaimentuvat. Ruumiista loppuu  teho ja voima ennen kuin tajunnallisuudesta kyky ja halu keksiä lisää vilpillisiä selityksiä ja luoda yhä uudestaan ja uudestaan tietoisuuden kangastuksia päihde-elämän jatkamisen puolesta.

Oikeat sanat synnyttävät oikeata ajattelua. 

Huumenuoren äiti kertoo: 

"Se alkoi seitsemännen ja kahdeksannen luokan välisenä kesänä kannabiksen polttelulla. Silloin kaikki oli vielä viatonta, ja kai hauskaakin. Muutama siitä sitten innostui. Loput vanhat kaverit putosivat pian porukasta. Tilalle tuli vanhempia nuoria, joiden kanssa pääsi kokeilemaan myös muita aineita."

Tiedämme, että suurin osa narkomaaneista on aloittanut huumeiden käytön kannabiksella. Jos kannabista ei olisi saatavilla helposti, tai sitä ei olisi levitetty ollenkaan, ei olisi narkomaanejakaan! 

Oikea määrittelysana kannabiksesta on "huumausaine".  Huumeiden kanssa voidaan leikitellä, ja media voi kuin kisailla huumeiden rinnalla kutsumalla ainetta muilla, huumausainetta viattomammilla nimityksillä, mutta tosiasia on toinen. 

Kannabis ei kuulu lapsuuden tai nuoruuden ns. viattomiin asioihin ja iloihin. Kaikki kannabiksen polttajat eivät päädy narkomaaneiksi, mutta pääsääntöisesti kaikki narkomaanit ovat avanneet huumehistoriansa kannabiksella.

Pohjakosketuksia on monenlaisia. 

Yksittäinen alkoholisti tai narkomaani tarvitsee persoonallisen kulminaatiopisteen, sen karin, jolle juuri oma elämänmeno kunnolla karahtaa ja rikkoo jotain korvaamatonta. Tästä voi nousta halu tulla autetuksi ja motivaatio päästä päihde- tai huumeongelmasta toipumisen alkuun. Yhteiskunta puolestaan tarvitsee pohjanoteerauksen huumeiden käytön suhteen. Nyt kannabiksesta (ja osaksi muistakin huumeista) elätetään  ruusunpunaisia ajatuksia. Todellisuutta pakenevat "touhot" yrittävät saada päihteiden ja huumeiden käytön mahdollisimman rajattomaksi ja tarjoavat huumeongelmiin vain ratkaisua: "hoito, hoito, ja hoito". Kaikki rajat ja rangaistukset minimiin tai pois tykkänään!

Mutta mitä teemme hoitojärjestelmällä, jos sairaalta puuttuu motivaatio ja halu tulla hoidetuksi? Ja mitä yhteiskunta tekee hoitajineen, jos huumeita käytetään yleisesti, rangaistuksia ja hillitsimiä ei ole olemassa, tai ne ovat tosi lieviä, mutta kansanterveys kärsii, hoitokustannukset erityissairaanhoidon puolella kasvavat addiktien elinten "poksahdellessa", ja kansan työteho laskee?  

Oikeat sanat ovat aivan toisenlaisia. Päihdepolitiikan tulee sisältää sekä vahva hoidollinen että riittävän vahva rajoittava ja sanktivoiva puoli.

Yksittäisen päihde- tai huumeongelmaisen ihmisen ja liberaalin "huumeyhteiskunnan" on koettava itsensä päihteiden ja huumeiden suhteen "sairaaksi mieheksi". 

Pitää sattua että voi parantua.